Olen koko ikäni melkeinpä vihannut juoksemista. Siitä huolimatta 2016 keväällä päätin astua epämukavuusalueelle ja asettaa itselleni haastavan tavoitteen: osallistua 3.9.2016 Helsingissä järjestettävään Midnight Run -tapahtumaan ja juosta 10 km yhtäjaksoisesti alle puoleentoista tuntiin. Sitä ennen olin myös valmistautunut harjoittelemaan säännöllisesti itselaatimani juoksuohjelman mukaan. Niin – ja sitouttaakseni itseni entistä tiukemmin tähän projektiin, olin investoinut 150 euroa uusiin juoksulenkkareihin!
Vuoden takainen kesä oli poikkeuksellinen koko elämäni mittakaavassa. Olin lähes koko kesän omalla lomalla miettien uutta suuntaa elämälleni, joten siinä sivussa minulla oli aikaa harjoitella juoksemista. Lähdin liikkeelle hyvin kevyesti. Vaikka ryhmäliikunnan ohjaajan töistä johtuen minulle on kohtalainen kunto, siitä huolimatta aloitin lenkeistä, joissa aluksi juoksin yhden minuutin ja kävelin kolme. Lenkkejä en minään viikkona tehnyt kahta useampaa.
Olin yllättynyt, että motivaationi pysyi yllä paljon odotettua paremmin. Kertaakaan minun ei tarvinnut pakottaa itseäni lenkille. Koin juoksemisen erittäin terapeuttisena, sai olla keskellä luontoa oman itsensä ja ajatustensa kanssa, hengittää raikasta ilmaa ja juosta omaan tahtiin. Sykkeen pyrin pitämään peruskestävyysalueella (60-70 % maksimisykkeestä). Motivaatiota lisäsi juoksuohjelma, jonka olin itse muokannut itselleni sopivaksi sekä se, ettei minulla ollut alun perinkään tarkoitusta juosta kuin ”vain” pari lenkkiä viikossa.
Heinäkuun viimeisenä päivänä lähdin lenkille ystäväni kanssa päättäen, että yritettäisiin juosta 10 km yhtäjaksoisesti. Juoksu sujui helpohkosti ja 10 km taittui aikaan 1h 24 min. Tuo juoksu oli minulle osoitus siitä, että kyllä, pystyn juoksemaan 10 km yhteen putkeen alle puolentoista tunnin. Eli siis tavoite saavutettu. En osannut aikaisemmin kuvitellakaan, että koko motivaationi haihtui tavoitteen toteuttamisen jälkeen kuin tuhka tuuleen.
Midnight Run juostiin Helsingissä lauantaina 3.9.2016. Olin juossut edellisen lenkkini siis 31.7.2016 enkä siten yhtä ainoaa juoksu- saati kävelylenkkiä noiden päivämäärien välillä. Olin kauhuissani, kuinka juoksu sujuisi. Koitosviikolla lyhyen aikaa harkitsin, josko lähtisin lyhyelle lenkille, mutta luovuin ajatuksesta, koska pelkäsin, että jos lenkki olisi tuntunut hyvin vaikealta, usko itseeni ja hyvään suoritukseen itse tapahtumassa romuttuisi täysin. Näin ollen päätin lähteä kylmitään katsomaan, kuinka minun käy.
Lauantaina 3.9.2016 alkoi sataa vettä jo iltapäivällä. Sitä ei mitenkään tihuuttanut, vaan vettä tuli kuin aisaa koko illan. Menimme kaverini kanssa Helsingin keskustaan junalla. Junassa meidän kanssa samaan vaunuun tuli myös pari naista, joilla oli turkoosit Midnight Run –paidat päällään. Heti aloimme jutustelun juoksuaiheesta ja samalla naiset kysyivät meidän tavoitteista. Kun sanoin, että yritän selviytyä alle puoleentoista tuntiin, koska ajanotto lopetetaan silloin, toinen heistä kysyi:”Etkö kuitenkin yrittäisi alle 80 minuuttiin?” Kysymys on jäänyt minulle mieleen, koska ajattelin silloin, että se on täysin epärealistista, en millään pysty!
Olin ystäväni kanssa eri lähtöryhmissä, joten tiemme erkanivat Senaatintorilla reilut puoli tuntia ennen ensimmäisen ryhmän lähtöä. Sateenvarjon olin jo käynyt jättämässä erääseen kojuun, vaikkei sade osoittanut mitään loppumisen, ei edes hiljenemisen merkkiä. Olin läpimärkä jo ennen kuin lähtölaukaus kajahti. Jostain syystä mieli oli kuitenkin juoksun suhteen erittäin luottavainen.
Kun parin kilometrin jälkeen tuosta keskustelusta kaveri alkoi hengästyä ja minua ei puolestani hengästyttänyt yhtään, aloin ensimmäistä kertaa todella uskoa, että äsken mainitun tavoitteen saavuttaminen on mahdollista.
Alkumatkaan sisältyi jonkin verran ylämäkeä. Myös vesilätäköitä oli kaikkialla. Ensimmäiset muutamat kilometrit yritin väistellä niitä, mutta loppumatkasta en jaksanut enää välittää. Suoraan läpi vain. Alkumatkassa kohtasin toisen niistä junassa samaan vaunuun tulleista naisista. Juoksimme vierekkäin ja kysyin häneltä, mikä hänen tavoiteaikansa on. Hän vastasi yrittävänsä juosta Midnight Runin 70 minuuttiin. Silloin sain hurjan ajatuksen, jonka siinä tilanteessa sanoinkin juoksukumppanilleni:”Jos sinä yrität siihen aikaan, minä puolestani yritän pysyä sinun tahdissasi niin kauan kuin mahdollista.” Kun parin kilometrin jälkeen tuosta keskustelusta kaveri alkoi hengästyä ja minua ei puolestani hengästyttänyt yhtään, aloin ensimmäistä kertaa todella uskoa, että äsken mainitun tavoitteen saavuttaminen on mahdollista.
Vaikka ilma oli ehkä huonoin mahdollinen ja vettä tuli taivaan täydeltä, silti ihmisiä oli teiden varrella kannustamassa ja huutamassa tervehdyksiä. Olin todella yllättynyt siitä, miten kevyesti juoksuni kulki. Keskityin hengittämiseen. Ajatukseen, että minulla on paljon tilaa keuhkoissa hengittää raikasta ilmaa sinne, paljon tilaa kenkien ja asfaltin välissä. Itse asiassa juoksu tuntui kevyemmältä kuin yhdelläkään harjoituslenkillä koko kesänä. Kuuden kilometrin kohdalla sitten tapahtui se, mitä en osannut odottaa: 70 minuuttiin tähtäävä juoksukaverini jäi minun vauhdista ja jatkoin matkaa omaan tahtiini. Silloin tiesin, että minulla on kaikki mahdollisuudet päästä 70 minuutin aikaan.
Vain viimeinen kilometri oli oikeasti raskas. Tiesin, että olin juossut koko ajan maksimikestävyysalueella, ja oli ajan kysymys, kun se alkaisi tuntua kropassa. Sisulla ja päättäväisyydellä juoksin kuitenkin viimeisenkin kilometrin niin kovaa kuin uskalsin, ja maalin tullessa aikani oli 1 h 7 min 41 s. Ihan uskomaton olo, juoksu kulki kuin unelma ja löin oman ennätykseni 17 minuutilla. Jos joku olisi sanonut tämän minulle etukäteen, en olisi ikinä uskonut!
Midnight Run 2016 oli minulle jälleen yksi kokemus itsensä ylittämisestä, siitä, miten hurjimmatkin unelmat on mahdollista toteuttaa – riittää, että uskot itse itseesi!
Kirjoittaja Laura Nurmisen oma Herkän runoilijan blogia luet täällä. Kesän MIELI-lehdestä löydät hänen kirjoittamansa artikkelin NLP muutti elämäni. Lehteä voit lukea pdf-muodossa täältä, Laura Nurmisen juttu alkaen s. 16.
